Viipurista

Edullisen maantieteellisen sijaintinsa vuoksi Viipurista syntyi jo varhain satama- ja kauppapaikka. Ruotsi liitti sen valtapiiriinsä tekemällä sinne ristiretken 1293. Kohta tämän jälkeen laskettiin Viipurin linnan peruskivi ja siitä alkoi kehittyä kaupunki, vaikka viralliset kaupunkioikeudet se sai vasta 1403.

 

Pyöreän tornin edusta viimeisenä rauhan kesänäHistorian saatossa Viipuria kohtasi monet koettelemukset, mutta se kasvoi ja kehittyi merkittäväksi kauppakaupungiksi. Suomen itsenäisyyden ensi vuosikymmeninä kehitys oli erityisen voimakasta ja Viipuri olikin vuonna 1939 Suomen toiseksi suurin kaupunki, jossa asukkaita oli yli 80 000. Sen ulkosatama, Uuras, oli koko pohjoismaiden suurin puutavaran vientisatama. Se oli myös Suomen suurin varuskuntakaupunki ja monen joukko-osaston lisäksi siellä toimi rauhanaikainen armeijakunnan esikunta, joka nykyjärjestelmässä vastaa lähinnä Maavoimien Esikuntaa.

 

Tilanne syksyllä 1939

Tilanne Euroopassa oli kiristynyt jo 1930-luvun alkuvuosista lähtien. Saksa oli voimakkaasti ajanut laajentumispolitiikkaansa ja sen hyökkäys Puolaan 1.9.1939 oli alku maailmansodan puhkeamiselle Euroopassa. Saksa ja Neuvostoliitto olivat 23.8.1939 tehneet keskinäisen sopimuksen, johon liittyi salainen lisäpöytäkirja etupiirirajoista. Sopimuksen konkretisointi alkoi Puolasta, jonka molemmat sopimusmaat olivat miehittäneet syyskuun loppuun mennessä. Neuvostoliitto kävi neuvotteluja Baltian maiden kanssa ja saikin näiltä myönnytyksiä.

Neuvostoliitto oli jo aiemmin keväällä 1938 aloittanut neuvottelut myös Suomen kanssa, mutta Saksan ja Neuvostoliiton välinen sopimus muutti neuvottelutilanteen. Suomelle esitettiin 5.10.1939 kutsu lähettää korkean tason neuvottelija Moskovaan neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. Marsalkka Mannerheimin esityksestä hallitus päätti 6.10. siirtää käytännössä koko rauhanaikaiset joukot suojajoukoiksi Karjalan kannakselle ja seuraavana päivänä kutsua kolmen sotilasläänin reserviläiset palvelukseen. Viisi päivää myöhemmin kutsuttiin kaikkien muidenkin sotilasläänien reserviläiset ylimääräisiin harjoituksiin (YH).

Paasikivi ja Tanner palaamassa Moskovasta 15.11.1939Neuvottelut eivät johtaneet tuloksiin. 26.11. Neuvostoliitto järjesti itse provokaation, joka tunnetaan nimellä ”Mainilan laukaukset”. 28.11. Neuvostoliitto irtisanoi Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen ja sotatoimet itärajalla alkoivat 30.11. aamulla, jolloin puna-armeija useassa kohdassa hyökkäsi Suomen rajan yli sekä pommitti useita kohteita ilmavoimillaan.

 

 

Tilanne Viipurissa 30.11.1939

Aiemmin syksyllä Viipurista oli lähtenyt omaehtoiseen evakkoon arviolta noin 50 000 ihmistä. Näin erityisesti sen jälkeen, kun koulunkäyntikin oli keskeytetty YH:n alkaessa. Kun mitään erityistä ei sitten heti tapahtunutkaan, alkoivat monet viipurilaiset palailla takaisin kaupunkiin. Koulunkäyntikin alkoi uudelleen maanantaina 27.11.

30.11. elämä Viipurissa noudatteli kutakuinkin kaupungin normaalirytmiä. Ihmiset kiiruhtivat töihinsä, koululaiset kouluihinsa, liikkeiden ovet avautuivat vakinaiseen tapaansa ja muutenkin noudatettiin tuttuja rutiineja ja töiden aikatauluja. Kunnes sitten klo 8.58 hälytyssireenit alkoivat ulvoa sodan ensimmäisen ilmahälytyksen merkiksi.

Väestönsuojeluviranomaisten sotapäiväkirja kertoo:

”Klo 9.00: ilmahälytys.

Klo 9.15: Ensimmäiset vihollisen pommikoneet kaupungin yllä. Pommeja itäisiin kaupunginosiin, Kelkkalan alueelle, Maaskolan ratapihalle, kaupunginsairaalan taakse. Tulipaloja.

Klo 12.55: Vaara ohi”

Kaduilla kulkevat ihmiset eivät vielä oikein osanneet suhtautua oikein ilmavaaraan, vaan väestönsuojeluviranomaisilla ja poliiseilla oli täysi työ saada heidät pommisuojiin. Kun sitten pommeja alkoi pudota, niin nuo suojat täyttyivät nopeasti.

Ensimmäinen kolmen viholliskoneen muodostelma pudotti pommeja Maaskolan ratapihalle. Toisen hyökkäyksen suoritti 13 konetta klo 10 jälkeen ja niiden pommit putosivat Viipurin itäisiin tiheästi asuttuihin kaupunginosiin.

Kun vaara ohi-merkki oli annettu ja ihmiset oikeasti alkoivat tajuta, mitä on tapahtunut, alkoi suunnaton ryntäys pois kaupungista. Tuhannet ihmiset ryntäsivät iltapäivällä rautatie- ja linja-autoasemille. Juniin jonotettiin ja yöllä tungos päärautatieasemalla vain kasvoi. Samaan aikaan täyttyivät Viipurista poispäin johtavat tiet kansainvaelluksesta, joka ajoneuvojen puuttuessa taittoi matkaa potkukelkoilla ja polkupyörillä mutta enimmäkseen kuitenkin jalan. Monella oli raskaitakin kantamuksia mukanaan, joko jossain kärryssä tai sitten ihan kasseissa ja selkärepuissa.

Ensimmäinen pommituspäivä päättyi kuitenkin jo iltapäivän alussa. Ehkä eräänä syynä oli sään heikkeneminen ilmatoiminnan kannalta, sillä klo 14 alkanut usvan nouseminen ja lumisade hankaloittivat lentotoimintaa.

Viipurin vastavalmistuneeseen siunauskappeliin tuotiin päivän aikana kymmenkunta osittain tuntemattomaksi silpoutunutta ruumista. Haavoittuneiden ja loukkaantuneiden määrä oli lukuisampi.

Viipurinkartta

 

Olavi Salminen (s.1927) kertoo omista kokemuksistaan Talvisodan alusta.

Isäni toimi Valtion Rautateillä ratavartijana. Perheemme oli muuttanut isäni työpaikan johdosta Vahvialan Hounin kylään, joka sijaitsee 25 km Viipurista rataa pitkin länteen. Talomme sijaitsi Loukon ja Hounin pysäkkien välissä. 1938 olin käynyt pyrkimässä Viipurin Klassilliseen Lyseoon, johon sitten pääsinkin aloittamaan oppikoulun syyskuussa 1938. Koulumme alkoi 2. luokallakin aina klo 8 ja koulumatkan taitoin junalla, joka lähti Loukon pysäkiltä klo 6.45 ja matka Viipuriin kesti 45 minuuttia. Matkanteko oli hidasta, sillä juna pysähtyi jokaisella pysäkillä ennen Viipuria ja noukki kaikkien isäntien maitotonkat kyytiin ja edelleen Viipuriin meijeriin. Juna oli perillä noin klo 7.30 ja meillä oli hyvin aikaa ehtiä muutaman sadan metrin matka koulullemme, joka oli Linnankadun ja Karjalankadun risteyksessä.

Tuosta syksystä -39 ei 12-vuotias poika vielä osannut tehdä suuria johtopäätöksiä, mutta asepukuisten miesten määrä oli kaikkialla selvästi kasvanut. Me kuitenkin jatkoimme koulunkäyntiä normaaliin tapaan.

Eräänä lokakuun alkupuolen päivänä, kun taas olimme menneet kouluun, kokoonnuimme jokapäiväiseen aamunavaukseen koulun juhlasaliin. Tämän yhteydessä rehtori kertoi meille, että koulutyö keskeytetään ja me saamme lähteä kotiin. Emme saaneet sen kummempia muita ohjeita, vaan lähdimme takaisin kotiin.

Hyvin pian kotona ollessani eräs suojeluskuntalainen esitti, että lähtisin lähetiksi Nurmessa (noin 19 km Viipurista länteen) sijaitsevaan esikuntaan. Työskentelin lähetin tehtävissä yleensä kolme päivää peräkkäin, jonka jälkeen olin yhden päivän kotona vapaalla ja palasin taas takaisin lähetin tehtäviin. Tehtäviini kuului kaikenlaisten käskettyjen asioiden hoitaminen. Tehtävien hoitoon minulla oli käytössäni polkupyörä.

Toimin lähetin tehtävissä marraskuun loppupuolelle, jolloin muistaakseni sanomalehdessä ja radiossakin ilmoitettiin koulunkäynnin jatkumisesta. Menin kouluun maanantaina 27.11. normaaliin tapaan klo 8. Sotilaitten määrä oli tuon koulukatkoksen aikana kaikkialla lisääntynyt ja jo tuolloin 27.11. voimistelunopettajamme, lehtori Roni, oli vänrikin asepuvussa hoitamassa opettajan tehtäväänsä. Aamun avauksessa koulumme rehtori kertoi meille oppilaille hieman yleistilanteesta ja aikojen epävarmuudesta.

Viipuriin oli eri paikkoihin liimattu ohjeita muun muassa mahdollisen ilmahälytyksen varalle. Kun olin toiminut lähettinä, olin sotilaiden puheista kuullut tämänsuuntaisista asioista, mutta emme me oppilaat varsinaisesti harjoitelleet tällaista toimintaa ensimmäisen kouluviikon aikana.

30. marraskuuta koulu alkoi normaalisti aamuhartaudella klo 8.00. Ensimmäisen tunnin jälkeen, eli noin 8.45 menimme normaalisti pihalle välitunnille. Välitunti ei ollut vielä loppunut, kun tuli ilmahälytys. Aika lailla pian tämän jälkeen kuulin tykkien lähtölaukausten ääniä Viipurin itäisten kaupunginosien suunnasta. Hetken päästä näin taivaalla kolme lentokonetta, joita me pojat alkuun vain katselimme.

Aluksi kukaan ei meitä sen kummemmin neuvonut, mutta sitten voimistelunopettajamme, lehtori Roni, tuli paikalle ja ryhtyi antamaan ohjeita suojaan menosta. Kadun toisella puolella oli roomalaiskatolinen kirkko ja hän käski meitä menemään sen aidan taakse suojaan. Tuo aita oli tehty kivestä ja sen päällä oli vielä lisänä rauta-aita. Tuo aita oli kuitenkin aika pieni meille kaikille, sillä meidän koulussamme oli 800 oppilasta ja naapurikoulussakin monta sataa. Koska tämä toiminta ei tuottanut hyvää lopputulosta, samainen opettaja komensi meidät halkoliiteriin, joka oli meidän ja Reaalilyseon välissä. Rakennus oli tehty tiilestä ja hän käski pinota halkoja ovien eteen sirpalesuojaksi. Liiteri oli kyllä halkoja täynnä, mutta toiminta oli melkoista sekamelskaa. Varmaan siinä hosuessa moni poika sai sananmukaisesti halosta päähänsä. Kun tästäkään oikein tullut valmista eikä välitöntä vaaraa juuri meidän kohdallemme tullut, niin jäimme siihen odottelemaan. Ei meitä kukaan enää sen kummemmin ohjannut tai käskenyt mihinkään. Hälytys jatkui. Niiden kolmen koneen lisäksi emme nähneet koulumme pihalta enempää viholliskoneita, mutta itäisistä kaupunginosista kuului räjähdysten ääniä.

En itse kuullut kenenkään antavan mitään ohjeita kotiin lähdöstä, mutta ilmeisesti joku oli tällaisen ohjeen saanut, sillä pikkuhiljaa oppilaitten määrä pihalla väheni. Suurin osa meistä oppilaista oli kotoisin Viipurin kaupungista, ja heillä oli tietysti varsin lyhyt matka kotiinsa. Meitä maalaispoikia oli aika vähän. Hetken aikaa odotettuamme lähdin minua vuotta vanhemman naapurikylän pojan, Veikko Marttisen, kanssa kaupungille kävelemään. Sen verran tunnollisia olimme, että haimme omista luokistamme koulukirjat mukaan. Menimme ensin totuttuun tapaan rautatieasemalle, mutta ei sieltä kyytiä löytynyt. Jatkoimme kävelyä ja kaverini sanoi, että kävellään Sorvaliin, jossa hänen siskonsa miehensä kanssa asui. Meillä oli yhteensä sen verran rahaa mukana, että saimme ostettua lähellä linnaa olevasta kioskista yhden ranskanleivän. Taitoimme leivän puoliksi ja sitä järsien matkamme jatkui Linnansillan yli ja edelleen Sorvaliin kaverini siskon luo. Siellä levähdimme hetken ja saimme myös hiukan lämmintä ruokaa. Mutta sitten päätimme jatkaa matkaa kotiin päin. Ensimmäisenä menimme Tienhaaran asemalle, joka oli täynnä ihmisiä. Emme onnistuneet saamaan mitään kyytiä eteenpäin, vaan jatkoimme matkaamme kävellen. Seuraava asema Viipurista länteen oli Hovinmaa, mutta siellä oli sama kohtalo. Ei yhtään junaa ollut menossa länteen. Silloin kun lähdimme Viipurista, emme enää kuulleet pommitusten ääntä.

Tällä tavalla jatkoimme matkaamme kotiin päin tietä pitkin poiketen välillä asemalle kyytiä kysymään. Oikeastaan jouduimme suuren osan ajasta kävelemään tien reunoja ja ojia pitkin, sillä tiet oli varattu marssiville sotajoukoille, joita näimme matkamme aikana hyvinkin monta. Ilta rupesi hämärtymään mutta tällä tavalla rämpien matkamme jatkui. Kaverini Veikko asui kahden kilometrin päässä Nurmen asemasta ja lopulta iltakymmeneltä pääsimme hänen kotiinsa. Onneksi meillä oli repuissamme ollut normaalit päivittäiset eväämme, jotka olimme matkan aikana syöneet ja niin jaksoimme tuon matkan taivaltaa. Päätimme, että jään kaverini luo yöksi ja jatkan matkaa kotiin aamulla. Olinkin niin väsynyt, ettei minun olisi enää kannattanut yksin pimeässä matkaa jatkaa. Ajattelin kyllä, että äiti on varmaan kotona huolissaan, kun en millään voi hänelle olinpaikastani ilmoittaa.

Seuraavan aamuna levättyäni ja syötyäni jatkoin matkaa kotiin päin. Veikko lähti minua saattamaan Nurmen asemalle asti. Nurmen asemalla oli käynnissä hevosotto, eli ihmisten hevosia otettiin sotapalvelukseen. Näin tällöin naapurin isännän, Kalle Räihän, joka oli tullut tuomaan omaa hevostaan paikalle. Hänen hevosensa ei kuitenkaan jostain syystä kelvannut armeijalle ja hän kotiin lähtiessään pyysi minut kyytiinsä rekeen ja niinpä pääsin viimeiset kuusi kilometriä hevoskyydillä.

Tuolloin perjantaina 1.12. pommitukset kuuluivat kyllä hyvin Nurmeen asti, ja muistan, miten siellä Nurmen esikunnassa monet miehet tähtäilivät kivääreillään yläilmoihin ikään kuin koneita odottaen. Jonkun verran ampuivatkin, ehkä harjoitusmielessä, sillä en ainakaan itse nähnyt tuolloin viholliskoneita, vaan räjähdykset ja muut äänet kuuluivat Viipurin suunnasta.

Sää oli muistini mukaan torstaina iltapäivällä ja illallakin huono ja matkan teko sään puolesta oli ikävää, mutta kun seuraavana aamuna jatkoin reen kyydissä kotiin, niin oli jo varsin hyvä rekikeli. Lunta oli sen verran, että reellä pääsi hyvin.

Kun pääsin kotiin, niin siellä oli isäni entisestä asemapaikasta, Uuraasta, meille tuttu konduktöörin rouva Mälkönen, joka oli jostain syystä evakkoon lähtiessään tullut meille. Hän oli kertomansa mukaan jotenkin onnistunut tuomaan mukanaan polkupyörän ja potkukelkan, jotka olivat Loukon pysäkillä. Minut lähetettiin niitä hakemaan. Sainkin sieltä käsiini nuo mainitut välineet ja lähdin ajamaan polkupyörällä kotiin hinaten samalla narun päässä potkukelkkaa. Matka kesti jonkun verran sillä lumi haittasi jo pyörällä ajoa. Kelkka kyllä luisti lumessa hyvin.

Äitini lähti meidän kolmen lapsen kanssa evakkoon 22.12. illalla . Matkatavaroita emme kovinkaan paljon saaneet mukaamme, emmekä olleet pystyneet niitä etukäteen lähettämään. Meiltä jäi myös kaksi lehmää ja vasikka navettaan. Äiti oli jonkun naapurin kanssa sopinut jotain niiden hoidosta. Meiltä jäi myös muutama lammas. Samoin kuin niiden kahden lampaan lihat, jotka pari päivää ennen lähtöämme oli teurastettu ja suolattu kellariin. Kellarimme jäi täyteen myös kesän ja syksyn satoa, mitään emme niistä saaneet mukaan.

Kotoamme lähdimme siten, että itse lähdin 8-vuotiaan Antti veljeni kanssa potkukelkalla rataa pitkin pimeässä yössä Nurmen asemalle, jonne meiltä oli noin kuusi kilometriä. Äitini sai viisivuotiaan pikkusiskoni kanssa resiinakyydin. Juna tuli aika tarkkaan puolenyön aikaan ja evakkotaipaleemme alkoi.

Matkan teko oli hidasta ja esimerkiksi Kouvolan asemalla odotimme kuusi tuntia. Perillä äitini kotona Varsinais-suomessa, Mellilässä olimme Jouluaattona.

Kun sota loppui, isäni rautatieläisenä onnistui yksin vielä nopeasti käymään kotonamme, josta hän sai tuotua yhden patjapussillisen tavaroita. Hän sai mukaansa muun muassa uuden Telefunken radiomme sekä arvokkaan haulikkonsa (drillinki), joka oli aikanaan kuulunut presidentti Svinhufvudille (joka oli sitten lahjoittanut sen pehtoorilleen, jonka leskeltä isäni tuon aseen osti)

Rautatieläisille oli kyllä tullut ilmoitus, että kunhan he vain vievät evakuoitavan omaisuutensa radan varteen ja laittavat päälle osoitelapun, niin tavarat kyllä toimitetaan perille. Sitä junaa ei kyllä ikinä tullut, joten suurin osa omaisuudestamme jäi sinne luovutetulle alueelle.

1.sotapäivän tuhoja

Viipuri sodan jaloissa

1.12. Viipuria pommitettiin Merkittävästi enemmän kuin sodan ensimmäisenä päivänä. Pääosa pommeista pudotettiin rautatieaseman läheisyyteen. Kohteena oli myös Viipurin eteläsatama ja Havin öljysäiliöt. Ristimäessä syttyi palamaan suuri valssimylly viljavarastoineen.

Siviiliväestön evakuointikin saatiin käyntiin, vaikka eri viranomaiset antoivat aluksi keskenään ristiriitaisia määräyksiä. Vuoden vaihteessa Viipurissa oli enää noin 10 000 asukasta.

Viipuri oli Talvisodan aikana Neuvostoilmavoimien ylivoimaisesti eniten pommittama kaupunki. Kaupunkia pommitti sodan aikana yhteensä noin 1400 konetta, jotka pudottivat kaikkiaan 4700 pommia. Kaupunkia tulittivat myös helmikuun loppupuolelle asti niin sanotut aavetykit. Nämä olivat järeitä rautatietykkejä, jotka olivat tuliasemissa Perkjärvellä reilun 40 kilometrin päässä Viipurista.

Helmikuu 1940Helmikuun 22. päivä rintamalinja oli siirtynyt sen verran lähelle, että myös puna-armeijan kenttätykistö pystyi tulittamaan kaupunkia.

Väestönsuojelu lakkautettiin kaupungissa virallisesti 17.2. ja 18.2. Viipuria kohtasi koko sodan voimakkain ilmapommitus. Vielä 17.2. Viipurin asemalta lähti juna, mutta jatkuvien ratarikkojen takia seuraavana päivänä kiskot olivat ainakin ajoittain kunnossa Tienhaaran asemalle asti ja aika pian tämän jälkeen liikennöinti oli mahdollista enää Hovinmaalle, sitten Nurmiin, Vainikkalaan ja lopuksi Simolaan asti.

 

 

 

Rintamalinja läheni Viipuria, jota puolustamaan ryhmitettiin 3.Divisioonan joukkoja. Kun sota 13.3. klo 11.00 loppui, oli puna-armeija saanut vallatuksi Viipurin itäisiä kaupunginosia. Rintamalinja kulki reittiä: Karjalan rata- lääninvankila- Vesilinna- kaupunginsairaala- Patterinmäki- Ulkoilmateatteri- Havin ranta. Kaupungin rakennuksista oli tuhoutunut tai vaurioitunut yli 90%.

Puna-armeija ei lukuisista yrityksistä huolimatta saanut Viipuria vallattua. Suomalaiset sotilaat laskivat itse alas Viipurin linnassa liehuneen sotalipun ja aloittivat suunnitelmallisen vetäytymisensä länteen rauhansopimuksessa sovitulla aikataululla.

Lähteet

Talvisodan historia osat 1ja 4, WSOY Porvoo 1977 ja 1979

Viipurin viimeiset päivät, E. Koponen ja E: Viitanen, WSOY Porvoo 1940

Viipuri suursodassa 1939-1944, J. Kallioniemi, Raision Painopojat 1990

Haastattelu: O. Salminen 23.8.2011, aineisto tekijällä