Olin kuusitoistavuotias, kun sota alkoi. Minä asuin isäni, äitini ja siskoni kanssa Smolenskin kaupungissa. Sota alkoi 22.6. ja 28.6. Smolensk lähes tuhottiin. Vähän ennen tätä saksalaiset pudottivat paljon lentolehtisiä, joissa he kertoivat tulevista pommituksista ja kehottivat asukkaita lähtemään kaupungista. Äitini, siskoni ja minä lähdimme kaupungista. Kun palasimme takaisin, emme löytäneet enää taloamme.

Äitini ja siskoni majoitettiin naapurimme asuntoon, joka oli kadun toisella puolella. Se talo oli jäänyt vielä pystyyn. Isäni suostutteli esimiestään, että pääsisi vapaaehtoisena nostoväen kodinturvajoukkoihin. Itse olin vapaaehtoisena vartijana Smolenskin pellavakombinaatissa. Tehtävänä oli tehdä vaarattomaksi saksalaisten pudottamia palopommeja nostamalla ne metallipihdeillä hiekkasammioihin ennen niiden räjähtämistä.

Heinäkuun toisena päivänä meidät nuoret lähetettiin kaivamaan panssarikaivantoja. Meitä oli noin kolmekymmentäviisi nuorukaista. Meidät lastattiin kahteen kuorma-autoon ja vietiin Lilekvinon kylään, 60 km Smolenskista. Perillä hyppäsimme lavalta alas ja samaan aikaan taivaalta laskeutui jo saksalaisia laskuvarjojääkäreitä ja olimme saksalaisten ympäröimiä. Aseita meillä ei ollut, ainoastaan lapiot. Tätä ei kukaan ollut odottanut.

Saksalaiset eivät ampuneet meitä, ainoastaan pelottelivat ampumalla jalkojemme eteen. Me lähdimme karkuun eri suuntiin. Minä onnistuin pakenemaan yhden tytön kanssa takaisin Smolenskiin. Myöhemmin tapasin kaksi osastoomme kuulunutta nuorukaista, muista minulla ei ole mitään tietoa. Tämä oli ensi kokemukseni sodasta.

Evakossa

Dnjepr-joki jakoi Smolenskin kahteen osaan, toinen osa oli toista ylempänä. Kaupungin osia yhdisti silta. 16. heinäkuuta saksalaiset valloittivat ylempänä sijainneen osan Smolenskia, jossa itse tuolloin asuin. Onneksi onnistuin perheeni kanssa pakenemaan toiselle puolelle jokea ennen sillan tuhoutumista. Ankarat taistelut alkoivat Smolenskissa siviilien vielä paetessa omiensa puolelle.

Saksalaisten taukoamattoman tulituksen alla miehiä, naisia, lapsia ja vanhuksia lastattiin kaikella kiireellä junan avolavavaunuihin vietäväksi Moskovan suuntaan. Olin perheeni kanssa tässä kuljetuksessa. Kesti 19 päivää päästä Moskovan lähistöllä olevaan Kalugan kaupunkiin. 200 km matka kesti 19 päivää!

Kun meidät ohjattiin junan avolavalle, ei meillä ollut aikaa ottaa mitään mukaamme. Niinpä meillä ei ollut huopia eikä muutakaan suojaamaan viimalta, kylmältä ja sateelta junamatkan aikana. Saksalaisten ilmahyökkäykset keskeyttivät junamatkamme usein. Kaikkien oli juostava suojaan ympäristöön hyökkäysten ajaksi. Seitsemästätoista junavaunusta viisi tuhoutui täysin ihmisineen.

Loppuosa junasta jatkoi matkaa. Kellään ei ollut ruokaa. Junapysähdysten aikana keräsimme kaikkea mahdollista metsästä syötäväksi. Joskus onnistuimme samaan ruokaa läheisiltä maatalojen pelloilta ja kasvitarhoilta. Ensimmäisen kerran saimme varsinaista ruokaa Vjazman kaupungissa puolessa välissä matkaa.

Vjazmassa vietimme kolme päivää. Kahtena päivänä kaivoimme paikallisten asukkaiden kanssa panssarikaivantoja. Työtä vastaan saimme ruokaa.

Yhdeksäntenätoista matkapäivänämme tulimme Kalugaan. Siellä saimme ruokaa ja meidät lastattiin umpinaisiin tavarankuljetusvaunuihin. Juna suuntasi Tambovskin alueen Kirsanovin kaupunkiin. Alueella oli kolhoosi, jossa työskentelin marraskuuhun 1942 asti. Tämän jälkeen minut ja äitini lähetettiin Stalnskin (nykyisin Novokuznetsk) kaupunkiin. Sisareni oli jo kuollut evakuoinnin aikana.

Uusi työpaikkani oli nyt Kuznetskin Metallurginen Kombinaatti. Kaivoksista saadusta malmista teimme lopputuotteita, panssarivaunuja ja ammuksia. Lopputuotteillamme ja kombinaatin rekrytoinnilla muodostettiin Siperian Stalinin Panssaridivisioona.

Me nuoret pojat olimme niin isänmaallisia, että halusimme myös rintamalle lyömään vihollisen. Koska menimme kutsuntaviranomaisten luo päästäksemme rintamalle, myöhästyimme kombinaatin työpäivän alusta. Tämä oli rangaistava teko. Tultuamme kombinaattiin miliisi otti meidät kiinni ja uhkasi jo sotaoikeudella ja rangaistuspataljoonalla työvelvollisuuden rikkomisesta. Onneksi näin tutun keskuskomitean sihteerin nimeltään Saratovskih, jonka vastuualueena kombinaattimme oli. Pyysin häntä apuun.

Hyvin vaikutusvaltaisena hän kykeni auttamaan meitä, esti sotaoikeuteen menomme ja auttoi meitä sen sijaan pääsemään sotakouluun. Näin me pääsimme Vilnoskon (Vilnan) Jalkaväen Sotakouluun, joka oli silloin evakuoitu Stalinskiin.

Siellä opiskelin vuoden ja kolme kuukautta ja sen jälkeen sain luutnantin arvon. Tammikuussa 1944 minut lähetettiin Leningradin rintamalle Hatsinan alueelle ja myöhemmin Kingiseppin kaupunkiin.

Narvan rintamalla

Ensimmäinen taisteluni oli taistelu Narvasta. Tämä tapahtui heinäkuun alussa 1944. Meidän piti ylittää Narva-joki. Joen ylitystä oli yritetty jo helmikuussa, kun joki oli jäässä. Ylimeno-operaatio ei onnistunut. Saksalaisten linjat olivat erittäin vahvat.

Kahdeskymmenes neljäs heinäkuuta aloitettiin rykmentissämme ylimenon valmistelut. Myöhemmin taistelun jälkeen rykmenttimme nimettiin kenraali Fedjuninskin komentaman Toisen Iskuarmeijan Ropshan Punaisen Lipun Divisioonan Narvan 593. Tarkka-ampujarykmentiksi.

Minut oli sijoitettu I Pataljoonan 1. Komppaniaan.

Veneitä ei ollut tarpeeksi ja niinpä rakensimme lauttoja. Kaikille lautoille ei riittänyt konekivääreitä, oli vain henkilökohtainen ase ja pari käsikranaattia. Muuta ei ollut.

Samana päivänä toinen osasto teki tiedusteluretken vihollisen asemien selvittämiseksi. Väkivaltaisen tiedusteluretken tehneet miehet olivat rangaistuspataljoonasta. Likimain kaikki tapettiin.

Heinäkuun 25. päivänä kello 7.00 aamulla alkoi tykistövalmistelu. Se kesti tunnin ja 20 minuuttia. Siihen otti osaa 300 lentokonetta ja 1360 tykkiä. Kaksikymmentä minuuttia ennen valmistelun päättymistä aloitimme ylimenon.

Oma joukkueeni oli kolmella lautalla. Minun lautallani oli konekivääri. Joki tuntui niin leveältä, ettemme pääsisi koskaan yli. Meloimme tilapäisvälinen henkemme edestä. Näytti, että liikumme niin hitaasti, että saksalaiset pesäkkeet heräsivät tulivalmistelumme jälkeen ja aloittivat suorasuuntaustulituksen.

Joki oli verestä punainen. Yksi lautoistani oli tuhottu hetkessä. Toisessa oli haavoittuneita. Vain oma lauttani pääsi kuin sattumalta yli tappioitta.

Joukkueen johtaminen oli tässä tilanteessa mahdotonta, mutta jokainen tiesi tehtävänsä. Se oli mennä vastarannalle ja pitää se jatkoa varten. Hyppäsimme lautalta rannalle ja jatkoimme eteenpäin. Oma ilmavoimamme toimi hyvin tukenamme. Jotkut saksalaiset pesäkkeet tuhottiin, mutta saksalaisilla oli kolme puolustuslinjaa.

Ensimmäisen linjan mursimme hyvin, mutta toisella meidät pysäytettiin. Saksalaiset pitivät meitä tulen alla jonkin aikaa. Rykmentin komentajamme Konanenko oli ensimmäisen komppanian mukana ja innoitti sotilaitamme.

Heinäkuun 26. päivänä saimme rakennettua ponttonisillan joen suualueelle. Sitä kautta saimme raskaan kaluston yli. Tappiomme olivat todella suuret, haavoittuneita oli paljon. Naisensiapuhoitajat yrittivät pelastaa haavoittuneita etulinjasta, mutta apua ei ollut tarpeeksi kaikkille.

Kussakin komppaniassa oli vain yksi ensiapuhoitaja. Kenttäsairaaloita ei ollut tullut vielä alueelle.

Ensin valtasimme Merikylän ja sen jälkeen meidät suunnattiin Sinimäkien suuntaan, länteen Narvasta.

Sinimäet

Alue, jonne tulimme, oli soinen ja kitukasvuisen metsäinen. Poteroiden kaivaminen ei ollut mahdollista. Teimme hirsistä esteitä. Saimme hieman suojaa vihollisen tulelta. Saksalaisten asemat olivat kolmella kukkulalla. Omamme olivat alempana suomaastossa. Olimme kuin avoimella tarjottimella vihollistulen alla. Vielä nykyäänkin alueelta löytää paljon ihmisluiden röykkiöitä.

Divisioonaamme täydennettiin kolme kertaa. Välillä peräännyimme ja sitten taas hyökkäsimme. Sinimäillä sotilaamme vain tuhottiin. Emme voineet mitään tilanteelle. Olimme Sinimäellä elo- ja syyskuun ja kärsimme valtavat menetykset. Kahdessa viikossa menetimme 150 000 sotilasta!

Ruoka oli suuri ongelma. Yleensä lähetimme ruoanhakumatkalle kolme miestä. Miehet joutuivat ryömimään lämpöastioidensa kanssa. Saksalaisten tulitus tuhosi usein astiat ja liemet valuivat ulos. Tuloksena saimme reikäisistä astioista vain jäljelle jääneen sakan. Näimme usein nälkää.

Lääkintähuoltoa meillä ei ollut. Haavoittuneille pyrittiin vain antamaan ensiapu ja viemään turvallisempaan paikkaan. Huolto oli meille todella valtava ongelma. Ampumatarvikkeet tuotiin metsikköjen ja soiden kautta niin kutsuttua ”kolonnapolkua” pitkin.

Hirsistä rakennettiin ”pitkospuut” suolle. Autoille se ei oikein soveltunut, mutta käytimme hevosia. Hevoset vetivät näitä pitkin ampumatarviketäydennyksiä. Yleensä hevoset pistivät vastaan ja niitä piti vetää eteenpäin. Elikot olivat peloissaan saksalaisten tulituksen alla ja usein hevonen ja hevosmies suistuivat suohon. Miehet osoittivat todellista urhoollisuutta äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa.

Tuntui, että sieltä ei ollut mahdollista säilyä hengissä. Sieltä ei varmaan kukaan selvinnyt ilman traumoja. Meidät vaihdettiin uusiin joukkoihin joka viidestoista päivä. Uudet miehet tulivat ja sitten taas me heidän tilalleen. Vain näin me säästyimme.

Tämän taisteluajatusta vailla olleen erittäin kovan vaiheen jälkeen rintaman johto päätti vaihtaa taktiikkaa. 2. Iskuarmeija siirrettiin Tarton suunnalle, jolla oli jo puolellamme ollut virolainen armeijakunta. Mutta minut jätettiin rykmenttini kanssa samalle suolle. Meidät liitettiin kenraaliluutnantti Starikovin 8. Armeijaan.

Kolmas syyskuuta 2. Iskuarmeija ja virolaisarmeijakunta ylittivät Emajõen Tarton suunnalla ja aloittivat saksalaisten saarrostuksen. Eteläisen uhan takia saksalaiset aloittivat vetäytymisen Sinimäiltä. Tiedustelumme ilmoitti, että saksalaisten asemat oli jätetty tyhjiksi ja komentajamme käski meidän edetä.

Aloitimme hyökkäyksen. Kaiken materiaalin kannoimme itse, se oli todella uuvuttavaa. Kuljetuksia ei ollut. Näimme hylättyä kalustoa matkalla ja paljon vastustajan ruumiita sekä haavoittuneita. Me emme pysähtyneet missään, tehtävänämme oli jatkaa suoraan Tallinnaan. Nukuimme missä kulloinkin satuimme olemaan.

Matkalla löysimme joitain hevosia ja polkupyöriä ja näin saimme osan kuormaa kyytiin. Jatkoimme Kohtla-Järven ohi, kaikki oli autiota, ihmisiä ei missään. Rakveren alueella kohtasimme hajanaisien ryhmien heikkoa vastarintaa.

Tapan alueella meidät ryhmitettiin uudestaan etuosastoksi. Runkona oli virolaisarmeijakunta, joukkoon kuului pioneeripataljoona ja eversti Vasili Võrkin komentama rykmentti. Sitten jatkoimme Tallinnan suuntaan. Virolaisten armeijakunta suuntautui Tallinasta etelään.

Tallinnassa

Tulimme Tallinnaan everstiluutnantti Eduard Kuuslapuun tankkirykmentin kanssa vanhaa Narvamaantietä pitkin. Panssarivaunut tulittivat kaupungin satamaa, jossa saksalaiset yrittivät evakuoitua laivoilla. Itse henkilökohtaisesti en nähnyt yhtään saksalaista Tallinnassa, jopa siviilit olivat paenneet. Muistan hyvin Liivalaia-kadun. Kaikki puiset talot olivat tulessa.

Halusin löytää setäni Aizik Davidovitsin. Ennen sotaa hän asui Tallinnassa. Etsinnät eivät tuottaneet tulosta. En tiennyt vielä silloin, että hänet oli jo teloitettu juutalaisena Tallinnassa 20.09.1941. Tapahtuma on kuvattu kirjassa «Hakristi teenrit».

Menimme Livikon viinatehtaaseen. Meidän tiedustelijamme olivat jo siellä. Pian järjestimme suojauksen tehtaan ympärille. Yöllä olimme hylätyissä taloissa, päivällä tulimme Vapautuksen Aukiolle. Taistelun ääniä ei kuulunut. Sitten tuli kaupunkiin Viron 8. Tarkka-ampuja Armeijakunta ratsastavan johtajansa kenraalimajuri Lembit Pärnin johdolla. Virolaiset ottivat heidät kukituksilla vastaan.

Tuolloin virolaiset olivat hyvin ystävällisiä kanssamme ja tarjosivat aina ruokaa. Eteenkin Saarenmaalla.

Sitten jatkoimme Kloogaan, jossa löysimme keskitysleirin, tosin tyhjänä. Emme löytäneet yhtään vankia, ainoastaan saksalaisten siirtämiä ihmisiä. Heidät oli tuotu pakkotyöhön Leningradin ja Novgorodin alueilta. He elivät erittäin huonoissa olosuhteissa lastensa kanssa parakeissa.

Saarilla

Sitten rykmenttimme jatkoi Haapsalun suuntaan, mistä siirryimme syöksyveneillä Hiiumaan saarelle. Saksalaisia emme kohdanneet. Sieltä teimme ylimenon Saarenmaalle. Virolaisarmeijakunta tuli Saarenmaalle Virtsusta.

Täällä sain taistelussa räjähdyksestä vakavan aivotärähdyksen ja jouduin kenttäsairaalaan. Sattumalta kuulin sairaanhoitajien puhuvan, että minut lähetettäisiin lentokoneella mantereelle suurempaan sairaalaan. Tällöin pakenin kenttäsairaalasta. En halunnut eroon miehistäni. Seuraavan sairaalan jälkeen minut olisi voitu lähettää jonnekin ihan eri suunnalle rintamalle.

Saarenmaalla näin kuuluisan metsän Tehumardi, jossa saksalaiset ja virolaiset kävivät raskaat lähitaistelut. Näin metsässä lopputuloksen. Virolaisia ja saksalaisia makasi maassa vieri vierin. Uniformuista ja tukanleikkuusta tunnisti, kuka oli kukin.

Sitten jatkoimme Sõrven niemelle. Saksalaisten tehtävänä oli sulkea salmi neuvostoaluksilta. Oma tehtävämme oli tuhota vihollinen ja vapauttaa Sõrve. Silloin vihollinen ei pääsisi Königsbergiin. Kävimme raskaat taistelut. Kumpikin puoli oli melko tasaväkinen.

Saksalaisten puolustus oli muodostettu merivoimien rangaistusvangeista. He taistelivat urhoollisesti viimeiseen hengenvetoon asti.

Kellotornissa oli muun muassa tähystäjä, joka antoi merkkejä risteilijä ”Prinssi Jevgenille”. Risteilijä tulitti asemiamme tähystäjän merkkien mukaan. Tähystäjä tuhottiin. Hän tiesi kohtalonsa, mutta jatkoi silti loppuun asti. Sõrvessa saksalaiset taistelivat todella miehekkäästi.

Kumpikin puoli kärsi paljon tappioita. Menetimme yhteydet rykmenttimme sisällä, näin tapahtui usein sodassa. Komentajani sai joka tapauksessa yhteyden minuun ja lähetti minut tiedustelutehtävään. Tehtäväni oli löytää oma 482. Rykmentti.

Lähdin ryömimään siihen suuntaan yöllä. Kohta kuulin ääniä ja päästyäni lähemmäksi, ymmärsin, että ne olivat saksalaisia. Ajattelin tuolloin, että olin ryöminyt ansaan ja laitoin käsikranaatin käyttövalmiiksi.

Ryömittyäni vähän lähemmäksi huomasin, että se olikin saksalainen tiesulku, ei ansa. Ymmärsin, että minun oli päästävä pois alueelta ennen kuin aurinko nousee. Aloin ryömiä takaperin ja silloin havaitsin miinoja ympärilläni.

Oli kaksi vaihtoehtoa, joko olin jo tullut miinakentän läpi ja se oli takanani tai tästä se vasta alkoi ja oli edessäni. Ilma oli hyvin kylmä, mutta itse kylvin hiessä. Makasin pitkän aikaa maassa ja ajattelin mitä tehdä. Minulla oli vain kaksi käsikranaattia enkä halunnut jäädä vangiksi.

Sitten päätin luottaa kohtalooni ja ryömiä toiseen suuntaan. Jonkin ajan kuluttua kuulin venäläistä kiroilua ja ymmärsin olevani omien puolella. Minut otettiin kiinni ja kuulustelut alkoivat. Tiedustelutehtävässä en voinut pitää dokumentteja enkä olkalaattoja. Lopulta he ymmärsivät, että olin venäläinen. Minä ymmärsin, että tämä oli etsimäni 482. Rykmentti.

Sain ruokaa ja minut ohjattiin takaisin omaan joukkooni.

Toinen episodi, jonka muistan Saarenmaalta oli, kun olimme hevoskärryjen kanssa taas tiedustelemassa. Meitä oli kolme sotilasta. Yhtäkkiä metsästä tuli kolme saksalaista rynnäkkökiväärein aseistettuna. Sitten nopeasti lisää miehiä, saksalaisia oli ainakin 30.

Otin kranaattiini esiin, koska luulin loppuni tulleen. Mutta sitten kuulin saksalaisen huudon: «Älkää ampuko! Älkää ampuko!» Näytti siltä, että he etsivät jotain, kelle antautua. He luovuttivat aseensa ja jatkoivat valkoisen lipun kanssa osoittamaamme suuntaan.

Myöhemmin heräsin kovaan tulitukseen ja luulin saksalaisten hyökänneen. Ryntäsin pystyyn, mutta sitten huomasin meikäläisten ampuvan ilmaan: «Sota oli päättynyt!». Itse olin tällöin vielä 19 vuotias.